Töidemme markkinat

Haluaisin nähdä työmarkkinamme tasapainottuvan malliin joka kestää yli ajan: lähtökohtani on, että 1970-luvulla syntyneet lakiin kirjoittamattomat kirjoittamattomat säännöt ja tavat virallistetaan ja Suomen työmarkkinoiden puolittais-anarkinen tila, jossa missä milloinkin kenenkin toimesta huudellaan vallan rajojen tuomista mandaateista, saadaan normalisoitua. Vaikka en ole lainoppinut, niin asetan tämän lähtökohdan jatkoajatukseksi sen, että järjestelmä pitäisi virallistaa perustuslain tasolle: työmarkkinat ovat osa perustuksiamme.

Ajatuksia paikallisesta sopimisesta

Luottamusvajeet ympäri yhteiskuntaa ovat paikallisen sopimisen päällimmäinen haaste. Kun Suomen historia ja yhteiskuntarakenne ovat muovautuneet sellaisiksi kun ne tässä päivässä ovat, niin nykyjärjestelmämme muodostamasta yhdestä ääripäästä ryntääminen toisen ääripään oppeihin, jossa puretaan rakenteelliset kahleet, muodostaa tuntuvan riskin arjellemme. Pitää asettaa kyseenalaiseksi ihmisten taidot toimia suorassa vuorovaikutuksessa niinkin vakavien asioiden kun työsopimusten muodostamisessa, jos ei ole mitään ennalta kerättyä taitoa: vaikka korkeasti koulutetut ammattilaiset Helsingissä ovat kykeneviä kaikkeen, niin tätä olettamaa ei kannata levittää kaikkien päälle kaikkialla, kummallakin puolella pöytää. Sopimusasiat eivät ole helppoja eivätkä asiantuntijoilta ostettuina halpoja.

Käytännön lähtökohta on väistämättä se, että paikallinen sopiminen vaatii koulutuksensa ja sen jatkuvan tuen. Paikallisen sopimisen toteuttamisessa olisi kyse molempien puolten liittojen keskittämisestä kentän tukipalvelujen tarjoajiksi: sopimusten tekijöistä sopimusten tekijöiden valmentajiksi.

Paikallisen sopimisen lähtökohtainen argumentti on tieteellisesti hyvin looginen: kun vapautetaan työnantajat ja -tekijät sopimaan työn ehdoista ja kustannuksista ympäri maan, nousee talouden tehokkuus sitä mukaa kun hintamekanismi pääsee vapaammin rullaamaan. Asioiden arvot ovat enemmän kohdallaan hetkessä, kun taas työehtosopimukset venyttävät hetket yli ajan.

Jos paikallinen sopiminen tuottaa kyvyn laskea hintatasoja jollain alueella, eli käytännössä maan, asuntojen ja kiinteistöjen hintoja ja vuokria, niin se kykenee esimerkiksi pelastamaan paikallisia taloustoimijoita jotka olisivat muuten ahdingossa. Kun koko maan läpi leikkaava kustannusmääritin eli yleissitova työehtosopimus on poissa tieltä, voidaan toimia paremmin paikallisten realiteettien mukaan.

Esimerkiksi voidaan ajatella tilanne jossa paikallinen sopiminen johtaa neljänneksen leikkaamiseen suuren paikallisen työnantajan palkoista joka vuorostaan johtaa vastaaviin tipahduksiin pääomien arvoissa: jos ihmisten käteisvirrat saadaan kuitenkin pidettyä yllä niin pääomien arvojen tarkennukset ovat varsin hyvä asia pitkää aikaväliä ajatellen, vaikka luonnostaankin kirpaisevat heitä keihin iskut kohdistuvat. Ilman poistaminen taseista saattaa hetken verran kirpaista, mutta loppupeleissä tasearvot ovat numeroita paperilla: käteisvirrat pitävät katot pään päällä, eivätkä kattojen sisään rakentuneet paperiarvot.

Paikallisesta sopimisesta syntyy eräänlainen markkinaluonnon demokratia, josta vuorostaan kumpuaa demokratian kaikki perinteiset ongelmat mutta talouden puolella. Vähemmistö pystyy ottamaan enemmistön haltuunsa pyytämällä vähemmän: tilanteessa jossa kustannuksia aletaan paikallisesti sopien madaltaa asettuvat etusijalle he, jotka ovat valmiita viemään numeronsa matalimmalle. Se mitä voitetaan hetken dynaamisuudessa saatetaan hävitä pitkäkestoisen vakauden menettämisessä: tosin tämä argumentaatio on kumottavissa muistamalla, että voivat ihmiset myös haluta vähemmänkin voidakseen pysyä kotiseudullaan! Tätä ei pitäisi estää, että kotiseuturakkaus voi voittaa: on johtajuudesta kiinni, miten tositilanteet aina tapahtuvat.

Ajatuksia työmarkkinajärjestöistämme

Paikallisen sopimisen tieteellinen argumentti tehokkuuden suhteen on käännettävissä logiikan tasolla ympäri myös työmarkkinajärjestöjen keskitettyä valtaa tukevaksi, mutta se ontuu nykypäivän käytännössä vaikka se onkin historiallis-teoreettisesti hyvin kaunista.

Paikallisen sopimisen tehokkuus syntyy siitä, että jokaisella alueella neuvotellaan ja saavutetaan tarkimmat numerot mitä on saatavilla. Tehokkuus määritellään kyvystä saada mahdollisimman reaalinen hintatieto, joka tuo kysyntää ja tarjontaa lähemmäksi yhteen ja nostaa kauppojen syntymisen todennäköisyyttä. Voisi sanoa, että täydellinen paikallinen sopiminen pyrkii ihmisten ja pääoman teoreettisesti täydelliseen kohdistukseen. On tärkeätä kaikessa toiminnassa kuitenkin aina muistaa, että teoriat ovat teorioita ja ihmiset ja pääomat niitä itsejään.

Työmarkkinajärjestöjemme eli kolmikannan tehokkuusargumentti kumpuaa taas siitä, että imetään kentältä sopimustyö yhteen keskipisteeseen jonka yksityiskohdat määritellään neuvottelukausien aikana sopimuksiin. Toki tämän argumentin merkittävin ongelma on systeeminen tehottomuus muutoskyvykkyydessä: yksi saa muuttua vasta kun kaikki muuttuu.

En voi olla näkemättä sitä, että tässä nopean muutoksen ajassa lähtökohtainen reaktio on ajatella jousituksen keventämistä: samalla tunnustan, että on pakko nähdä myös pitkäaikaisten toimialojen näkökulma entisen jäykkyyden säilyttämiselle. Kun investointiajat ja -määrät ovat pitempiä, kun strategioiden suunnittelukaudet venyvät, on myös arjen operaatioiden hintavakauden tarve suurempi. Mikään ei estä perustelemasta siten, etteikö paikalliseen sopimiseen pohjautuva työmarkkina voisi myös saavuttaa samaa vakauden tilaa, mikäli sekä työnantajien että -tekijöiden neuvonnat ja suojat toimivat hyvin ja mahdollistavat siten pitkäkestoisen luottamuksen synnyn: jos ihmiset ovat tyytyväisiä eivätkä liiku niin sopimukset pysyvät ihan itsestään vakaina. Suurilla työnantajilla omien sopimuskokonaisuuksien rakentaminen ei pitäisi olla haaste: pienillä taas pitää olla tukensa valmiina, jotka ovat saatavilla standardeista pelisäännöistä.

Kannattaa myös muistaa johtajien ja organisaatiokulttuurien vaikutukset sopimusmalleihin: on hyvin erilaista toimia itsenäisesti vapaasti sopivassa ympäristössä verraten sellaiseen, joka toimii standardien pohjalla. Tätä seikkaa ei kannata aliarvioida työmarkkinarakenteiden kokonaisuuksia uudistavia ehdotuksia tehdessään: ihmiset ovat erilaisia.

Tasapainon rakentaminen

Töidemme markkinat ovat niin laajat, sisältäen niin monenlaiset tilanteet ja ehdot ja numerot ja ihmiset, että pää pyrkii täysin pyörälle aloittaessaan koko kentän ajattelemisen. Vaadittu keskittymisen voima on erittäin korkea: markkinat kantavat isoa massaa, kun niitä hetkenkään verran alkaa tarkastella reaalisesti, ikkunasta ulos katsoen.

Kolmikantajärjestelmä tekee talouden kokonaisuudesta ymmärrettävän. Työnantajat, työntekijät ja lainsäätäjät tulevat yhteen muodostamaan sopimuksia tulevasta: useaksi vuodeksi kerrallaan toimitetut hintatasot antavat työnantajien suunnitella talouttaan pitkäjänteisesti, vapauttaen siten heidän aikaa asiakasarvon luomiseen työntekijöiden kanssa.

Kaikki toimialat eivät kuitenkaan ole samanlaisia ja kysyntätilanteeseen pitää kyetä monesti reagoimaan herkemmin. Paikallinen sopiminen yhdistettynä irtisanomisen helpottamiseen antaa pienempien kilpailla paremmin: turvaverkkojen samanaikainen vahvistus on varmasti pakollista.

Mielestäni paras ratkaisu tasapainolle, jossa molemmat ääripäät tyytyvät, on se, että Suomen hallitus ottaisi asiakseen määritellä koko järjestelmän lakiin: isoin erhe nykytilanteessa on sen ympäripyöreä hallinnollinen status. Määriteltäessä ratkaisua lakiin on mahdollista neuloa sisään tasapaino välille kolmikantaprosessi ja paikallinen sopimusjärjestelmä. Mielestäni molemmilla pitää olla tulevaisuutensa.

Ehdottaisin itse ratkaisutyön käynnistettävän siten, että kaiken pohjalle määritellään koko työmarkkinan kattava minimipalkka. Tämä tekee monesta asiasta helpompaa: esimerkiksi tukitasojen asettamisen minimipalkan alle, poistaen kannustinloukkuja, ja paikallisten sopimusneuvottelujen helpottamisen, jotka voivat aina lähteä minimipalkasta liikkeelle. Minimipalkan olemassaolo tekee sen yli neuvotellen pääsemisestä helpompaa tavalliselle työntekijälle: moni taas saattaa hyvinkin mielellään välttää neuvottelut kokonaan ottamalla minimin vastaan sellaisenaan.

Nykyjärjestelmä on kireä ja ymmärrän sen historialliset syyt hyvin: Suomen taloudellinen rakenne on ollut kapea ja herkkä, ajaen Suomea kohti ylipainotusta vakauden hakemisessa. Monet näistä argumenteista on vielä tänäkin päivänä päteviä, pitkälti hintatasojen ennakoitavuuden tarpeen takia. Täten on mahdotonta nähdä, että elämme joko-tai tilanteessa: tilanne on sekä-että, kysymyksettä. Hintavakautta vaativat teollisuusmarkkinat tarvitsevat kolmikantansa, talouden pientoimijat joustavuutensa.

© 2019 Jens J. Sørensen

Cities

“Ydinstadi jakautuu luotettavasti kolmeen: Töölöt, Etelät, Kalliot. Alueet ovat monikossa, sillä Töölöjä on Etu- ja Taka-versiot, Eteliä on Jätkäsaaresta Eiraan, ja Kallioita on kukkuloilla ja kupittelurannoilla. Pasila on kuin uusi helmi joka lepää Vanhan Kolmikon päällä.”


As I have written about cars (Oh, CARS) then I must lay down a few lines on cities. En masse we have forgotten that but a few decades ago we were not moving around in cars, travelling great distances during a day getting a million and one things done, all of which contribute to the economy. People were quite stationary: to say the least.

Now that we then have a societal infrastructure and living rhythms built around cars, we of course have the immense problems that come with it, ranging from environmental hazard to social troubles resultant from time spent in traffic, away from Family. So whilst the loving of cars shall most definitely continue then clearly we have to look beyond, as well.

Cities are the answer. Build modernity into a tightly packed, well-designed area and you not only have the capacity to drop the reliance on cars from your masterplan but you also save plenty of nature by not spreading a suburb out into it. Cities are the most objective and correct answer to move us forward.

Cities are immense. How many people live in cities? The answer, spoken modernly, is shit-tons. There are shit-tons of people living in cities and plenty more continuing to move in around the world. That’s damned good news for the environment, as long as the cities are built properly.

Cities are human-built forests and jungles, radiating wealth into the surrounding lands. Cities are oases of growth: the megaseeds of the future where interaction between people creating action works much like the core of a nuclear reactor. A bunch of economic agents, ”human particles”, bouncing around from tower to tower, café to cocktail bar meeting others until matches strike across business lives, love lives, and so forth.

Cities are pop. They are so awesome that they require their own lexicon of amazespeak. Spectamungular could be a good first word, for all I care: cities deserve all the love on the Planet right now, for cities will save it.

I live in a city. It is fair enough to say that Helsinki, Finland has been passing through the infinite cusp between large town and city for the past decade or two. But it is now most definitely a global-level city.

Cities are not for everyone. In their condensed form, luckily this means that naturally cities leave space for all the other forms of land usage around them. If you do not like cities, I suggest you do not live in them.

Cities. I mean God: CITIES. Is there anything more spectacular than CITIES?

© 2019 Jens J. Sørensen

Supremacy Over the Tool

Ultimately, supremacy over the tool comes down to whether or not you have notifications turned on.

I’d say it is smart to consider what notifications make sense, like a spring cleaning (perhaps the digital space naturally gets the autumn cleaning, then?): the primary value of automated notification is speed-to-outcome regarding the information.

That in turn forces the consideration of the desire to obtain the outcome. Must everything be carried? That is to say: notifications have time-cost weight, and not all information is worth the carried effort. I’ve found that many things previously notified-in-automation, and subsequently turned off, but still wished to be returned to, come back with a natural rate of just falling into it: whatever it was that was, in the past, notified about. Clearing out also makes space for the bringing-in of the new, and helps keep the economy in motion, so you know: extra-added value.

So it’s like: “Babe, what’s your Notifications-policy? I’m all outta digital whack and gotta clean up this screenplace.”

© 2019 Jens J. Sørensen

Reconomics

“Kannattaa aina tiedostaa sekä henkinen että fyysinen matka Helsingistä Utsjoelle. Siinä on välissä aika monta kehää pohdittavaa: ainakin enemmän kuin kolme.”


At the base of all the considerations of economics are zoning rights to land. This is where the mathematical-logic of economics meets the cultures and law of the people: where objectivity fuses into subjective emotion at scale, and where the main bases for the arguments on behalf of democracy rest.

Zoning decisions guide the entire process of economic and societal growth had thereafter upon any said land in question. Here, the matching of demand to supply should be as optimized through democracy as possible: the effects on society are longest-term. In Finland, for example, we have two large Everyday Merchant -chains (Kesko and the S-Group) who have, on this side of the millennium, begun to have become challenged by the Germany-based Lidl. Their relative political power, as measured by zoning rights and those to project their formation, determines who has how much market share in whichever planned locations of commerce.

As the transparency of government and its operation has improved in Finland, distancing previous strangleholds on local market areas to make space for new competitors, so has Lidl’s position: this is a positive development, since the citizens acting as customers have been happy, since they’ve had more choice. The market for products has broadened: everyday life now contains more possibilities.

Here we can observe that what matters next, after zoning rights, is market share distribution amongst the created real estate: which type of market participants own (either directly or through lease-&-use) how much of what type of usable area, and how well are they doing overall, fiscally and otherwise? I believe that local economies are the most important place to start when considering the state of a nation objectively: what Economics is supposed to continue focusing upon. The sum of the parts builds the whole.

None of what I’m saying is, of course, at any level, new in any way: I’m just compressing it into as-fast-as-possible a reset-button by coupling the logic of the science with a practical market example. The calling of the remembrance of the obvious, so to say, in the steering of the global economy across future times, towards better directions. I truly think that, to get themselves back on their feet after the last decade of taking the heat, macroeconomists just need to start at the basics and keep doing so: “societal consultants” as they are.

Area studies, economic geography, is the beginning of the whole field: it should be compulsory 101. Understanding the land and what it is doing and why should be at the base of every student’s mind: it is what we live on and, given that economics has a huge impact on how we’re living, the study has to be a central part of the entirety. It just sort of ignites the process of figuring it out as inducing from primary principles.


Suomen kuluttajatalouden isoin haaste on S-ryhmän ylisuuri presenssi asiakasrajapinnassa. Haluan korostaa sitä, kuinka uskomattoman hyvin toimivat koneistot Keskolla ja S-ryhmällä ovat nostaneet Suomen elintasoa läpi viime vuosikymmenten, parantaen saatavilla olevaa valikoimaa etenkin tämän vuosituhannen puolella. Ongelmana on kuitenkin se, että paikallistalouksien mahdollisuudet yrittäjyyteen ovat liian kapeat sen myötä, että S-ryhmä on vallannut liian suuren osan asiakasrajapinnasta: Suomen pienkaupunkien pääkadut ovat usein miltei täysin S-ryhmän hallinnassa eivätkä yksityisyrittäjät kykene kilpailemaan tasavertaisista lähtökohdista. S-ryhmän pilkkominen siten, että sen tehokas logistinen koneisto ei vaarannu, on tärkeätä: yrittäjien mahdollisuuksia yrittää pitää parantaa merkittävästi tekemällä markkinoille tilaa.

© 2019 Jens J. Sørensen

Value Creation

“Effort creates value, value gives emotion, emotion is power.”


Let’s begin by stating the obvious that, every now and then, the obvious needs to be stated. There are many reasons for the necessity of the statement of the obvious, primarily the refreshment that is wrought from feeling oneself to be of intelligence, with minimal effort.

The below statements of an obvious nature, apart from showing how time can be slowed down by delving into the details of a transactional moment, truly show how an artistic presentation can really churn out a point.

Narrow value

Objective receipt.
A certainly objective receipt.

A Customer has actual cash, potential chocolate. A Purveyor has actual chocolate, potential cash. The Customer is in the market for chocolate. The Purveyor is in the market for cash. A shared flash of light. The Customer and the Purveyor conduct an exchange of ownership: cash for chocolate, chocolate for cash. The transfer instant creates its own proof in the form of a receipt, a contract proving the past – if it is trusted to have been had as documented. The Purveyor now has money. The Customer now has chocolate. Value is had in its most narrow of forms: ownership has been transferred. Primary market goals have been fulfilled.

Value expansion

An uncertain situation.
An uncertain situation.

The mouth expands. The Customer eats the chocolate. The Purveyor draws a breath of hope. Time moves on, as it does, as such is its way.

Broad value

A pleasant clearing.
A pleasant clearing.

A Customer’s smile. A Purveyor’s relief. Broadened may value be, thanks to the power of feedback, you see. Objectivity keeps the definition of value on the nigh, subjectivity brings the emotion: see it multiply. Ne’er forget that an instant is but one, but a smile is a sign, that more of them can be won. So be sure to ask for feedback – never fear to hear – for with the knowledge of the truth, you’ll be hittin’ more home runs, just like good ol’ Babe Ruth.

Lame to the point, but it has been made.

© 2018 Jens J. Sørensen

Thinking About Stars

OK, so, I’m watching Cosmos on Netflix. Neil deGrasse Tyson, the narrator, is pretty much, like, one step away from Morgan Freeman. That’s how awesome it is to watch this show (go watch the show).

Anyway – at the start of an episode about stars, the narrator says “every time you look at the stars you look into the past.” Because it takes light a whole bunch of time to get here from however far it comes from.

Then I realised how important a thought that is. I thought for a second and realized that you can use stars as a metaphor to think about the most visible people (the real MVPs aka the stars) our society produces – celebrities and other people in the public eye like politicians and business people. Just like stars are the most visible objects nature produces in the night sky.

So, when we look at these people (the stars), we are looking at the past. Because the past is what produced them. Thanks to cultural evolution, the stars are, effectively, clearly visible data on what history and evolution are producing as those most deserving of visibility – both naturally due to demand factors and systemically due to supply factors.

It’s really important to ask the question: Are we creating, listening to, or being told stories about the past (rhetoric eliciting eg. past fears or dreams) or about the future (rhetoric eliciting eg. current anxieties or hopes)?

Which direction do we think we’re going towards relative to the answer to the previous question? Think about, for example, the story Donald Trump is selling Americans right now – and the fact that a lot of people believe it and are moving towards making it a reality. The story always leads.

This is an interesting area of thought. Who gets the most attention from you – who are your stars? What’re their values? How well do you think they understand them(selves)? What’s their reflection of (or influence on) you?

Who’s in your media mix? Why?

Science is cool.

Ps. Everything isn’t driven by pure, untouched demand – in real life, supply has an opinional impact on demand in all transactions (it’s called sales and marketing). When you stop and think about that, you realize how important the media & entertainment industries are in both reflecting the nature of the masses and influencing them. They’re giving us data on what we are like as a society by nature – and by control. This is, pretty much, the ultimate argument for news transparency and ethically diverse (also ethnically diverse) and all-around balanced reporting.

Oh, transparency and ethics goes for entertainment media, as well.

© 2017 Jens J. Sørensen

Suomen tarinasta

Suomi aloitti eilen 100. vuotensa itsenäisenä, omista asioistaan päättävänä kansana. Pääasiallisesti kansa kantaa vastuun siitä päätöksestä, mitä tarinaa se itselleen päättää kertoa. Itsenäisyyden läpikantava tarina määrittää kansan psyykkeen perustukset, joten kyse ei ole pienestä asiasta.

Kaikki kansat kertovat itselleen tarinaa siitä, kuinka heidän olemassaolonsa on kunniallinen ja oikeutettu. Suomen itsenäisyyspäivänä oli tärkeätä huomata, että tuntuva osa kansasta keskittyy edelleen sodan ja sotasankareiden kunnioittamisen kautta sodan arvista toipumiseen. Itsenäisyyspäivämme assosioituu vielä erittäin vahvasti siihen äärimmäiseen hintaan, joka rintamalla on itsenäisyyden säilymisestä jouduttu maksamaan.

Sodassa maksetun hinnan kautta määrittyy monelle iso osa olemassaolomme oikeutuksesta. Menneisyyden kautta haettu oikeutus omalle olemassaololleen itsenäisenä kansana on luonnollista silloin, kun ei nähdä nykypäivän työn merkitystä tulevaisuuden olemassaolon oikeutukseen. Tämä on puhtaasti tarinallinen puute – kun ei tajuta mitä ollaan tekemässä nyt, keskitytään siihen, mitä tehtiin ennen.

Tarinallinen puutteemme on merkittävä. Nykyään todellisuutemme on se, että katsoessa Suomea ulkopuolelta meistä kerrotaan tarinaa maailman tilastoja johtavana maana, joka näyttää monella saralla esimerkkiä muille. Ketään muuta eivät sotamme kiinnosta.

Onko jokin muuttumassa meidänkin ajattelussamme omasta tarinastamme? Tulevaisuuteen katsovaa, maailmasta vastuuta ottavaa tarinaa tuotiin eilisissä Linnan Juhlissa esille esimerkiksi Madventuresin Rikun ja Tunnan, Tasavallan Presidentti Tarja Halosen ja toimittaja Anu Partasen toimesta.

Olemmeko vihdoinkin tajuamassa, että jumalauta – mehän ollaan aika tajutonta jengiä ihan tänäkin päivänä? Veteraanimme tekivät korkeimman tason sankarityötä asettamalla henkensä uhatuksi rintamalla, mutta ei Suomen itsenäisyyttä sotien loppuessa sementoitu. Ei työ loppunut silloin, kun hengenvaara oli ohitse.

Silloin päästiin vasta vauhtiin.

Sodat mahdollistivat sen, että seuraavat vuosikymmenet päästiin matkalle kohti maailmantilastojen huippua rakentamalla yksi maailman johtavimmista hyvinvointivaltioista. Onko olemassa parempaa ja kunnioittavampaa lahjaa menneen historiamme sankareille kuin se, että hyväksymme itsemme sellaisena kuin olemme ja sisäistämme ymmärryksen siitä, että Suomi edustaa nykyään maailman paratiisia? Eikä vain omasta mielestämme?

Eikö ole aika päivittää tarinamme fokuspiste menneisyydestä tulevaisuuteen?

Kuka kertoo tarinaamme - vanhat vai nuoret?
Kuka kertoo tarinaamme – vanhat vai nuoret?

Valtava määrä kansainvälisiä tutkimuksia sijoittaa maamme kärkikastiin asioissa, jolla on tuntuvaa merkitystä kun tehdään esimerkiksi sijoituspäätöksiä – muun muassa yhteiskuntarauhassa ja turvallisuudessa, instituutioiden toimivuudessa, koulutuksessa ja elämän laadussa. Kaikki tämä siitä huolimatta, että itsenäisen elämämme ensimmäiset vuosikymmenet sisälsivät sisällissotaa, ääriliikkeiden kumoamista, Neuvostoliittoa vastaan sotimista ja hyvinvointivaltion rakentamista agraariyhteiskunnan lähtökuopista. Sotien jälkeinen aika ei ole järin pitkä kun tarkastelee historian aikajanaa.

Jos ajattelee Suomen tarinaa kokonaisvaltaisesti, niin sehän on ihan totaalisen kreisi. Eihän meissä ole monessa mielessä niinkuin yhtikäs mitään järkeä.

Kovimmat uhraukset on uhrattu eikä kunnioitus sotia kohtaan ikinä katoa. Mutta onko enään niin tarpeellista, tai edes perusteltua, keskittää tuntuva osa kansallisesta tarinastamme siihen, että nykypäivään päästääkseen edellisten sukupolvien piti tehdä suuria uhrauksia? Eikö olisi ihan yhtä perusteltua alkaa rakentaa poliittisen johdon toimesta tarinaa siitä, mitä nykypäivän lähtökuopista on mahdollista saada aikaan tulevaisuudessa?

Muistakaa tilastot – en puhu pehmeitä. Rakentamamme yhteiskunnan arvo maailmalle on kylmää, todellista faktaa. Me edustamme valtaosalle maailman kansasta tulevaisuutta, sillä he pyrkivät samoissa tilastoissa samoille sijoille kuin missä me olemme jo.

Me edustamme heille rauhaa. Luottamusta yhteiskuntaan. Älykkyyttä olla aidosti huolissaan heikoimmistamme. Todellista “American Dreamia”, jossa kaikilla on mahdollisuus edetä elämässä – ainakin suhteutettuna vastaaviin mahdollisuuksiin muualla. Tottakai meilläkin on vielä paljon töitä, mutta vertaamalla itseämme muihin voimme huomata, että olemme jo pitkällä etumatkalla.

Hyvinvointiyhteiskunta on tuote, jota meidän pitäisi antaumuksella antaa muiden kopioida. Tehtävämme on sijoittaa Suomen ykköstuotteeseen, hyvinvointiyhteiskuntaan, jotta sitä voidaan alkaa viedä maailmalle kovemmalla painolla kuin koskaan ennen historiassamme. Samalla oma yksityinen sektorimme saa entistäkin paremmat edellytykset omalle pitkän aikavälin menestykselleen, kun tarjolla oleva työvoima on maailman parasta ja elämäänsä luottavaisinta.

Kun elämään voi luottaa, kukaan ei lähde sotimaan. Sijoitukset hyvinvointiyhteiskuntaan ovat pitkän aikavälin sijoituksia maailmanrauhaan.

Sotatarinat ovat todella arvokkaita jotta muistamme, miksi menneeseen ei ole syytä palata. Niiden tarinoiden ansiosta maksan tänään mielelläni valtionlainan korkoja järkevistä hyvinvointiyhteiskuntasijoituksista. Vaihtoehto olisi se, että otan tietoisen tulevaisuusriskin maailman valumisesta takaisin sotaan kun maailman kärkijoukot päättivät tulevaisuuden menneisyydessä (tänään) olla edistämättä rauhan työtä.

Me olemme nuo kärkijoukot. Maailmanrauhan sissit, jos vielä hetken leikitään sotatarinoilla. Me lennämme Top Gunia.

Tarinamme rakennuspalikat ovat meidän. On meistä kiinni, mitä tarinaa itsellemme kerromme, ja on sen myötä meistä itsestämme kiinni, miten näemme itsemme osana koko maailman yhteiskuntaa nyt ja tulevaisuudessa. Eikö meidän ole juuri nyt, tilastojen huipulla, suurempi syy kuin koskaan ennen luottaa itseemme täysin?

Itsenäiset kansat päättävät omasta tarinastaan. Minä haluan päättää tarinasta, jossa hyvinvointivaltion kehittämisen ja edustavan esilläpidon kautta edistämme maailmanrauhaa. Se on minun tulevaisuuden Suomen tarina.

Mikä on sinun?

© 2016 Jens J. Sørensen

Kirkkonummen parkkinormi on päivitettävä

Kirkkonummella on pitkä, kunniallinen historia, jota on viime vuosikymmeninä leimannut tietynlainen maaseutuidylli kaupungin kyljessä. Mielikuvat kunnastamme ovat omakotitalo- ja yksityisautokeskeisiä ja moni on päässyt toteuttamaan asumisunelmaansa kunnassamme onnistuneesti – ja pääsee jatkossakin.

Aika, jossa elämme on tuomassa merkittäviä uusia ainesosia asumisen vaihtoehtoihin, emmekä Kirkkonummellakaan ole enää pitkään eläneet yhden idyllin mukaisesti. Kaavoitustyö Masalan ja Kirkkonummen keskustoissa on kovassa vauhdissa ja vahvistaa tuntuvaa kaupungistumisen trendiä kunnassamme – tiiviimpää asumista hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella.

Erinomainen liikenneinfrastuktuuri vajaakäytöllä?

Yhteiskuntarakenteen selkäranka on liikenneinfrastruktuuri, jota meille on suotu Kirkkonummella kuin hopealautasella. Meillä on valmiina hyödynnettäväksi Länsiväylä, Kehä 3, rantarata sekä kilometrin päähän tuleva Länsimetro – rakennuspalikoita jonka vuoksi moni muu kuntapäättäjä myisi yhden munuaisistaan.

Runkoväylien ympärille kehittyy luonnollisesti tuntuvimmat talous- ja elämiskeskittymät, sillä kokonaisuus toimii logistisesti parhaiten. Tottakai toimii. On järjetöntä kuvitella toisin. Liikenneinfrastruktuurista pitää siis ottaa kaikki irti, sillä investoinnit ja ylläpitokulut ovat niitä kalleimpia, joita yhteisesti verovaroin teemme.

Siitä huolimatta, että runkoväylämme ovat kunnassa hyvin tiiviillä alueella suhteessa koko kunnan pinta-alaan, on Kirkkonummella edelleen koko kuntaa samalla tavalla kohteleva parkkipaikkojen rakentamisnormi. Tämä tarkoittaa sitä, että rakennuttajien pitää rakentaa vähintään yksi autopaikka jokaista 85 kerrosneliömetriyksikköä kohden riippumatta siitä, sijaitseeko talo Porkkalanniemellä vai Masalan Ratavallissa kunnan parhaiden julkisten liikenneyhteyksien varrella. Tämä määräys on myös sama riippumatta siitä, onko rakennuttajien mielestä alueilla kysyntää autopaikoille tai ei. Useimmissa kunnissa parkkinormi joustaa alueen sijainnin ja julkisen liikenteen saavutettavuuden mukaan. Vertailun vuoksi Espoon aluekeskuksissa vastaava mitoitus on 1 / 120 ja esikaupunkialueillakin 1 / 95.

ratavalli

 

Autopaikkojen piilotetut kustannukset

Autopaikat ovat yksi yhteiskuntarakenteen suurimmista piilotetuista kustannuksista. Sillä autopaikkoja on pakko rakentaa riippumatta kysynnästä, niin tämä “pakkotarjonta” laskee autopaikkojen käyttökustannuksia niitä tarvitseville. Kustannukset eivät suinkaan häviä minnekään – ne vain siirtyvät kaikkien muiden maksettaviksi. Kustannukset näkyvät epäsuorasti kun tonttimaata käytetään epätehokkaasti, nostaen esimerkiksi asumiskustannuksia ja yrittäjien investointikuluja kuntaan.

“Mikäli sääntely ei korjaa mitään erityistä markkinoiden epäonnistumista, ja sääntelyn taso poikkeaa yhteiskunnan kannalta tehokkaimmasta mahdollisesta tuotannon tasosta, sääntelyn olemassaolo on haitallista kokonaishyvinvoinnille. Autopaikkoja rakennetaan, vaikkei kuluttajia kiinnosta ostaa niitä rakennuskustannusten mukaisilla hinnoilla – tämähän on taloudellisesti tehotonta eli kokonaishyvinvointi laskee,” sanoo gradututkija Tuuli Vanhapelto Aalto-yliopistosta, joka tutkii parkkipaikkanormien yhteiskunnallisia kustannuksia Helsingin Kaupunkisuunnittelu- ja Kiinteistöviraston toimeksiantamana.

Autoilun kustannuksia jaetaan siis nykyisellään kaikkien maksettavaksi. Parkkipaikat laskevat maankäytön tehokkuutta ja nostavat kustannuksia, etenkin keskustoissa hyvien liikenneyhteyksien varrella, jossa rakennusmaa on kalliimpaa. Kysyntä hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrelle nousee koko ajan samalla, kun autoilun kysyntä laskee nuorempien sukupolvien varttuessa. Samanlainen ilmiö syntyy kun iän karttuessa muutetaan omakotitalosta keskusta-alueille lähelle julkisia palveluita.

Parkkipaikoille matalampi minimi ja loput markkinoiden määriteltäväksi

Kirkkonummen kunnan virkamiehistö on ansiokkaasti valmistellut parkkipaikkanormin päivittämistä siten, että eri alueilla on erilaiset määräykset. Normi toimii siten, että kunta määrittää minimitason – vähän kuten työehtosopimukset minimipalkan – jonka tosin saa ylittää mikäli kysyntää on. Aivan samalla tavalla, kun korkeampaa palkkaa saa maksaa. Kauempana lähiössä autopaikkoja tarvitaan enemmän, ja keskustoissa (kadunvarsipysäköintiä lukuun ottamatta) vähemmän, ja tämä tasapaino jätetään markkinamekanismin hoidettavaksi. Markkinat hoitavat kustannusten kohdentamista enemmän sitä mukaa mitä matalampi minimi asetetaan.

Kyseessä on siis minimi. Mikään ei siis estä parkkipaikkojen syntymistä, jos niille on kysyntää. On siis hyvä kysyä – onko?

Masalan Ratavalli on Kirkkonummella poikkeuksellisen hyvien ja nopeiden liikenneyhteyksien varrella. Alueella on pääosin nelikerroksisia kerrostaloja ja valtaosa jalanjäljestä on maantasopysäköintiä nykyisten parkkipaikkanormien mukaisesti rakennettuna. Aluetta on pääosin rakentanut YIT, joka on pitänyt asunto-osakkeiden hintaa matalampana erottamalla autopaikat osakekaupalla myytäväksi niiden käyttäjille – asuntoyhtiöt eivät siis pääsääntöisesti omista parkkipaikkoja, vaan jokainen autoilija on ostanut paikan itselleen markkinoilta.

Onko mennyt kaupaksi? Vuosien myyntiponnistelujen jälkeen, Ratavallin aluepysäköintitontilla on edelleen myynnissä neljä katoksen alla olevaa auton ulkopaikkaa mietoon 7.500€ kappalehintaan. Autoilu ei kiinnosta yhtä paljoa, kun kustannukset pitääkin maksaa täysin itse. Julkisten yhteyksien myötä alueella on myös autottomia talouksia.

Emme väitä, että autoilu pitäisi kieltää tai tehdä kohtuuttoman vaikeaksi. Kaikilla on omat tapansa elää ja yhteiskunnan on tehtävä se mahdolliseksi. Jos kuitenkin valitsee autoilun osaksi omaa elämäntyyliään, etenkin jos tämän yhdistää haluun asua lähellä keskustoja hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella, pyydämme vain sen, että käyttäjä maksaa omat kustannuksensa, eikä toimi kustannusten vapaamatkustajana.

Parkkipaikkanormien kehityssuunta Kirkkonummen virkamiehistön toimesta on aivan oikea. Väitämme, että se voisi keskeisimmillä keskusta-alueilla olla ehdotettuakin kunnianhimoisempi, sillä tulevaisuuden kehitystrendien ennakointi asettaa vahvat paineet hyödyntää keskusta-alueet niin elävän urbaanisti kuin mahdollista.

Metropoliseudun liikenneinfrastruktuurin täysimittaisen hyödyntämisen myötä itäisen Kirkkonummen aluepoliittinen tärkeys on jo nyt koko Suomen taloudelle merkittävä, puhumattakaan oman kuntamme ontuvasta taloudesta. Kun venyttää aikahorisontin maankäytölle 2100-luvulle asti, joka on oikea lähtökohta kun puhutaan runkoväylistä, nousee merkittävyys jo ilmiselväksi metropoliseudun kasvaessa.

Taloudelliset argumentit puoltavat parkkipaikkanormiston kehittämistä

Argumentointi parkkipaikkanormien suhteen on puhtaasti taloudellinen ja kunnioittaa markkinamekanismin toimimista kustannusten kohdentamisessa. Tutkimustulokset ovat UCLA:n legendatutkija Donald Shoupin myötä alkaneet tulla esille jo 1970-luvulla, joten tarvetta lisäselvittelylle tai vitkuttelulle ei ole.

On loppuun hyvä todeta, että Kokoomus puhuu itsestään nimenomaan talouspuolueena. Mitä Kirkkonummen johtavat kokoomuspoliitikot ovat mieltä parkkipaikkanormiston kehittämisestä ja yhteiskuntarakenteemme kalleimman ja tärkeimmän osan, liikenneinfrastruktuurin, täydellisestä hyödyntämisestä?

Nyt ollaan suoraan ja keskellä heidän väitettyä tiedollista osaamisaluetta – taloutta.

Monille ei välttämättä tule yllätyksenä se, että oman elämäntyylin tukeminen muiden varoilla auttaakin yhtäkkiä unohtamaan oman markkinauskon. Haaste järkevän talous- ja rakentamispolitiikan kohdalla on selkeä, ja tässä tekstissä heitetty kehiin Kirkkonummen julkisessa keskustelussa.

Jens Sørensen
Kirkkonummen Vihreät

Julkaistu Kirkkonummen Sanomissa 9.10.2016

 

Infrastructural Healthcare
Infrastructural Healthcare

 

© 2016 Jens J. Sørensen