Suomeni

“Mitä jos olisimme suurituloisten ja -varaisten kelailun sijaan hetken verran yhdessä ylpeitä siitä, että meillä Suomessa ylipäänsä on omistusta? Loppupeleissä se, että omistamme sekä itsenäisesti että yhtenäisesti, on vapautemme alku.”


Huipputuloiset-kirjaa lukiessa tuntuu tulevan melkein joka toisella sivulla mieleen ajatus, että ovatko digiajan tai oman vaurauden näennäinen rajattomuus tuhonneet kyvyt nähdä rajallisuuden arvon ja käytännön funktion? Organisaatiorakenteiden luonnolliset paineet puristavat olemaan johtajat ja seuraajat: eihän yhdessäkään urheilulajissakaan ole siten, että kaikki johtavat. Näin siis rajallisuuden toiminnallisuudet muistaessa joutuu ihmettelemään joidenkin kirjassa esiintyvien henkilöiden jatkuvaa tarvetta alistaa vähempiosaisia omasta kyvyttömyydestään tai yrittämättömyydestään: pitää kuitenkin muistaa, että markkinat ja niiden mahdollisuudet ovat luonnostaan rajallisia, enenevissä määrin sitä mukaa kun edetään kärkeä kohti.

Turvaverkot varmistavat, että kun kasvuvara vääjäämättä loppuu valtaosan kohdalla (johtajien edetessä kasvua vetäviksi kärjiksi) niin kukaan ei kuitenkaan jää heitteille. Ei ole kenenkään syy paitsi korkeampien voimien, että rajallisuuden logiikka toimii kuin toimii: vähempiosaista yksilöä ei voi syyttää siitä, että mahdollisuuksien avaruus löytää vääjäämättä aina seinänsä. Se missä kohtaa näin tapahtuu on (ilmiselvyyden maksimaalisella tasolla) sidonnaista paikalliskontekstiin. Ei myöskään kannata unohtaa sitä, että mahdollisuuksien näkökyky on suhteessa historian ymmärrykseen siitä, miltä mahdollisuudet näyttävät: jos on tottunut vain näkemään johtajien jatkuvaa ruoskamentaliteettia, niin on mielentilat polarisoitu valmiuteen kohtaamaan ne. Tästä ei ole luonnollista odottaa syntyvän hirveän yritteliäitä mielentiloja: ruoskalla johtaminen johtaa pakosta työskentelyyn, joka entisestään heikentää kokonaisuuden ilmapiiriä.

Toki onhan se mahdollista, että rajallisuuden unohtavat huipputuloiset halajavat jonkinmuotoisen johtajakommunismin perään, jossa kaikki käskevät toisiaan tasa-arvoisesti ja tienaavat yhtä paljon. On myös mahdollista, että jotkut johtajat unelmoivat paluusta arjen ihmisten riveihin jossa oma rauha oli taatumpaa: keskellä kilpailun kovimpia paineita ei kannata oman ja muiden terveyden nimissä ikinä unohtaa sitä, että kaikilla on oikeus irtisanoutua tehtävistään palatakseen lähemmäksi maan pintaa, jossa on mukavampi olla.

Lopuksi haluan painottaen todeta, että ihminen ei ole ikinä irti ympäröivästä luonnosta. Suomessa kannattaa kiinnittää omassa ajattelussaan erityistä huomiota siihen, että elämme kuudennen kymmenennen leveysasteen pohjoispuolella: se asettaa selkeitä erityisominaisuuksia siihen, miten yhteiskuntamme toimii.


I concern myself with the continuous understanding of the flows of the cash.

Vaalien välinen aika on yhteiskunnallisen ajattelun vauhtimittari: frekvenssi on fysiikan peruskäsitteitä. Mielestäni Suomen ei tarvitse nykyisessä teknologiajohtajuusasemassaan kulkea ajatuksen juoksuttamisen suhteen niin lujaa: olisi järkevämpää rauhoittaa johtamisen tahtia voidakseen keskittyä parempaan implementointiin. Nykyteknologian käyttöönotto vaatii rauhallisuutta: palkintona tulee tuottavuuden nousu ja paremmat olot. Mielestäni olisi rehellistä, nykyaikaa heijastaakseen, osoittaa tulospalkkion mahdollisuus kaikille suomalaisille: mikään ei estä kuvittelemasta 5-6 tuntisia työpäiviä ja/tai 4 päiväistä työviikkoa (todennäköisesti yksi kerrallaan toteutettuna). Mihinkään ei kiteydy tuottavuuden nousu paremmin kuin siihen, että teknologia-asteen noustessa töissä tarvitsee yksinkertaisesti olla vähemmän.

Näkisin vuosikymmenen mittaisen vaalikauden sekä Eduskunnalle että Presidentille järkevimpänä ratkaisuna Suomelle tässä historian hetkessä, missä elämme. Laajennetuilla sisäpoliittisilla kommentointioikeuksilla Presidentti tasapainottaisi pitkäikäisemmän Eduskunnan valtaa. Vaalien etäännyttäminen toisistaan vähentää demokratian määrää sillä sitä harrastetaan harvemmin: ylläpitääkseen tasapainoa, lisäisin demokratian määrää tuomalla vaalit Ministeriöiden sisälle siten, että virkahenkilöt äänestyttävät joukostaan omat kansliapäällikkönsä Ministeriöiden johtoon, tasapainottaen politiikkojen nimitysvaltaa vastaan. Venyttäisin kuntavaalien välisen ajan viiteen vuoteen jotta ne voitaisiin järjestää jokaisen Eduskunnan ja Presidentin vaalin yhteydessä (ajatellen siis siten, että Eduskunnan ja Presidentin vuosikymmenet ovat lomitettu puolivuosikymmenittäin).

© 2019 Jens J. Sørensen

Eurooppani

“Minä olen elänyt niin jatkuvasti missä milloinkin, reippaan kolmanneksen elämästäni, että en oikein tiedä mistä kaikkialta minkäkin verran olen kotoisin. Sen minkä tiedän ja mikä käänteisesti on ollut minulle aina tärkeätä on, että olen aina oma itseni vastuussa omista toimistani ja tiedän mitä olen milloinkin tekemässä: arjellinen tietoisuus pitää jalat maan pinnalla, kun elämä on monelta osin pyrkinyt pitämään ne irti siitä.

Kun viime päivinä on kohistu Huipputuloiset -kirjasta (joukko johon en itse kuulu, mutta johon seuraavaksi suhtaudun) niin sanoisin voivani samaistua syvemmin rikkaisiin sen kautta, että työ on varmasti monelle meistä elämän keskiössä. Digiajan nopeatahtisuudessa on tärkeätä pitää silmä pallolla (eye on the ball) sen suhteen, että tiedostaa oman jaksamisensa rajat ja osaa erotella vapaa-ajan aidosti vapaaksi kaikesta muusta. Jos ei näin tee, sen negatiiviset heijastusvaikutukset ilmenee ympäröivässä yhteisössä: tämä ei kuulosta taloudellisesti kannattavalta.

Sanoisin, että kärkipäässä kirjasta oppii tärkeimpänä asiana sen, että rikkaitakin ihmisiä on aivan yhtä monta erilaista kuin heidän johtamia ja omistamia eri organisaatioita. Kuitenkin hekin ovat varmasti monilta osin yleistettävissä tavisrikkaiksi aivan samalla tavalla kuin peruskansalainen peruskansalaiseksi.”


10.9.2019: Kun Huipputuloiset -kirjasta keskustellaan edelleen niin tuon esille näkemykseni siitä, että vaurauden tuoman vallan kantajat ovat käytännössä jokseenkin kuin “yksityisen sektorin poliitikkoja”. Mielipiteet ovat keskustelun ohjaamisen työkaluja ja ne tulevat yksityiseltä ja julkiselta sektorilta, kokonaisuutena muodostaen yhteiskunnallisen keskustelun joka ilmenee eri medioiden kautta. Asia ei kuitenkaan ole näin helppo: mikään ei velvoita vaurauden vallalla elävää osallistumaan julkiseen keskusteluun ohitse julkisten omistus- ja verotustietojen (ajatellen siis siten, että julkisesti saatavilla olevat tiedot ovat osa keskustelua: on eri keskustelu sitten se, että kuinka paljon niitä saatavilla olevia tietoja käytetään). Laki suojaa yksityisyyttä: periaatteessa tarvitsee ilmoittaa vain toimintansa lakisääteiset tulokset ja pitää tarkastajat tyytyväisinä niitä saavuttaessa.

Itse kannatan kaikentasoisia julkisuutta vaativia lainylisuorituksia vaurastuneilta, mutta ei se loppupeleissä ole mittari jota käytän arvioidessani jonkun henkilön arvokkuutta. Pitää muistaa, että julkisia ihmisiä on todella vähän verrattuna yksityisiin, ja hyvä niin: elämää eletään lähipiirissä tarkoittaen minulle sitä, että kyllä yksityisyydestä kiinnipitäminen on mitä luonnollisinta olemista. Mutta ehdottomasti ja kysymyksettä: arvostan ja kannatan julkisuutta kantavia henkilöitä, tulivatpa he median valoon sitten mistäpäin yhteiskuntaa tahansa.


Tarkastellen Havaijin yltä näkee sen kuinka geopolitiikan Länsi on idässä ja Itä on lännessä. Tämän jälkeen voi pyöräyttää maapallon ympäri ja nähdä Euroopan pohjoisessa.

Pohjoisessa on kylmempää kuin muualla: vanhoja kun olemme niin verenkierto ei pelaa enää samalla tavalla, kuin ennen. Kenties sen myötä, sisällä vietetyn ajan lisääntymisen kautta, veronkierto taas on alkanut pelata varsin hyvin?

Kun Euroopassani lähtee ulos kävelylle, on puhdasta. Ilma tuoksuu raikkaalta, puiden lehdet muistuttavat vuodenajoista, kaupungeissa sauhuaa kaikenlaista kulttuuria, kauniiden aikojen pystyttämät kirkonkellot soivat (en siis sano, etteivätkö nykyaikamme olisi kauniita myös, kunhan halusin antaa historialle arvoa).

Eurooppani kutsuu ulkoa sisälle ajallaan, kuin kerrostalopihan kuvernööritason kotivanhempi. Sen Akatemiat ja Kirjastot: hitsin hyvä soikoon, kuinka mukavaisia sisätiloja jossa kasvattaa ja kuluttaa tietoa. Sen Kulttuurinäyttämöt ja Urheiluhallit: ei jumankekka, mitä draamaa! Mitä jännitystä ja villitystä! Mitä menevintä elämän muhkeutta!

Eurooppani: rakentumassa.


First I read Nick Hanauer and Eric Liu’s The Gardens of Democracy. Then Parag Khanna’s Connectography. Stanley McChrystal’s Team of Teams. Professor David Sloan Wilson’s This View of Life I really ended up enjoying, because it pulled itself and the previous three together in many ways.

© 2019 Jens J. Sørensen

Cities

“Ydinstadi jakautuu luotettavasti kolmeen: Töölöt, Etelät, Kalliot. Alueet on monikossa, sillä Töölöjä on Etu- ja Taka-versiot, Eteliä on Jätkäsaaresta Eiraan, ja Kallioita on kukkuloilla ja kupittelurannoilla. Pasila on kuin uusi helmi joka lepää Vanhan Kolmikon päällä.”


As I have written about cars (Oh, CARS) then I must lay down a few lines on cities. En masse we have forgotten that but a few decades ago we were not moving around in cars, travelling great distances during a day getting a million and one things done, all of which contribute to the economy. People were quite stationary: to say the least.

Now that we then have a societal infrastructure and living rhythms built around cars, we of course have the immense problems that come with it, ranging from environmental hazard to social troubles resultant from time spent in traffic, away from Family. So whilst the loving of cars shall most definitely continue then clearly we have to look beyond, as well.

Cities are the answer. Build modernity into a tightly packed, well-designed area and you not only have the capacity to drop the reliance on cars from your masterplan but you also save plenty of nature by not spreading a suburb out into it. Cities are the most objective and correct answer to move us forward.

Cities are immense. How many people live in cities? The answer, spoken modernly, is shit-tons. There are shit-tons of people living in cities and plenty more continuing to move in around the world. That’s damned good news for the environment, as long as the cities are built properly.

Cities are human-built forests and jungles, radiating wealth into the surrounding lands. Cities are oases of growth: the megaseeds of the future where interaction between people creating action works much like the core of a nuclear reactor. A bunch of economic agents, ”human particles”, bouncing around from tower to tower, café to cocktail bar meeting others until matches strike across business lives, love lives, and so forth.

Cities are pop. They are so awesome that they require their own lexicon of amazespeak. Spectamungular could be a good first word, for all I care: cities deserve all the love on the Planet right now, for cities will save it.

I live in a city. It is fair enough to say that Helsinki, Finland has been passing through the infinite cusp between large town and city for the past decade or two. But it is now most definitely a global-level city.

Cities are not for everyone. In their condensed form, luckily this means that naturally cities leave space for all the other forms of land usage around them. If you do not like cities, I suggest you do not live in them.

Cities. I mean God: CITIES. Is there anything more spectacular than CITIES?

© 2019 Jens J. Sørensen

Cars

Update September 1st: as a lifelong F1 fan, I felt very saddened by the passing of F2 Racer Anthoine Hubert. I also feel very strongly for France, whom lost another rising star and has been through so very much in the past few years. Let’s use this moment to remember that Jules Bianchi, who perished from his wounds suffered at the Japanese Grand Prix in 2014 in the summer of 2015, was also French: I send all of my best to the French motorsport community.


“When you’re driving at 3.14 whatever-a-howeverlong, you’re going at pi-speed.”


When it comes to life-saving work then the contribution to every life saved comes obviously from a broad range of industries. I’d like to focus our interest on cars.

Cars: they come in many shapes and sizes. They’ve grown and shrunk and transformed into lorries and ambulances. I sometimes like to capitalise (and capitalise upon) Cars, as it just is not so that I do not have an emotional connection with them. My 2001 Opel Astra coupé, my most prized possession (also known as the Batmobile), is an object that I have literal emotions for. I’m looking forward to continuing to pimp it out once the excess cash allows for it. The thing about the 2001 Astra is that it has a very sturdy chassis, making it a tight drive, and a very recognisable, mildly boxy (but alas, spacious) body shape that, for me at least, sets it apart from other choices in the age- and price-range (hence I own it): this makes it a challenge to modify, since I don’t want to go too far into breaking the mold of the original.

Cars save lives. Literally. Every day, cars literally allow people to live modern lives: modern lives are built on cars. How do you transport a family across schools, hobbies, commerces, friends & relatives without a car?

You simply don’t. Without the car, the potential for that will be lost, at least until we all live in pristine ultra-high quality Cities (mm mega-emotion) where cars are sidelined.

But we don’t have that today, do we?

Building cities takes quite a while, doesn’t it?

So cars are. They simply must be, as we have built our entire societal structure around their being. Thankfully so, for I believe in mobility (mass and singular). Unilocality is simply not an option. Thank God for cars.

Having a car quite objectively shows how having the money to have one in the first place is what allows you to accelerate: if you can drive through your days, especially as a parent, you’ll be getting more done, since you’ll be moving faster. Nothing shows social inequality better than cars. How price elastic is your behaviour at the pump? The price of oil doesn’t matter if you’re loaded: the market isn’t slowing you down, whilst it is doing so to others. Then again, if you’re loaded, you’re probably in a position of power so as to be able to help the others, so you’d want to be able to keep going, and everyone else should want that too, as long as you’re doing the helping.

Cars.

Oh, CARS.

I so lovingly look at this moment and forward to the future ones where we continue to have each other. In beauty and in stench, allow us to be. Of course, it is important to have the right, sustainable energy mix to keep us going: a mixture of renewable-combustible fuels and nuclear et al-powered electricity shall most definitely do the trick.

© 2019 Jens J. Sørensen

Individualism

Individualism is going on everywhere around the Planet at an increasing rate. It’s everywhere on the news, all the circles in-the-know are discussing it and their relation to it. I think it’s a good thing, individualism, since it is the outcome of what has become possible in modern life. We just need to learn to control it: balance it with the other side, the group. 

One good example of this everyday balance that I’ve loved using is from the film-version of the Swedish TV series Solsidan. I’ll admit to not having seen the series much at all but the movie is fantastic. There are social awkwardnesses and clashes and all manner of Swedish silly craziness: the thing that pulls it together is the Finest Lady who flashes both middle fingers and shouts out ”Fuck off!” as a lesson to us all in claiming our own space. 

I’ve really seen this attitude on the ground more and more (or has the movie caused me to realise it more?): Finns and other Northerners, Greta Thunberg United from Sweden and onwards, starting to push back and claim their right to their own future. The ”fuck off!” -mentality, through which I’m sure many rights will be gained, is clearly the voice of the Digital Kids Generation using what they have to claim what is theirs to be achieved.

So, to reiterate, I think individualism is a good thing. Individualism allows us to experience that part of life as who we are.

But it needs to be controlled: there is a lot of potential power in ”fuck off!” It is sometimes easy to forget the being of other people. In the Northern context (at least), I think right now what we should be thinking is how do we help balance and rebuild the stability in the Middle East. My current approach operatively is to think about whom amongst the current diaspora are fittest to lead the home transmission of learnings from their Northern stay. I do not mean this in any discriminatory way: quite the contrary.

Planning a resurgence of knowings in the source lands of mass migration is the mass healing of the land itself. I believe it should be taken as a granted token that all land should want to be in a good state. During my studies in Copenhagen, Denmark, at the Copenhagen Business School, I have, for example, studied the Indian diaspora and their return to India, people who have been leading entrepreneurial growth surges and bringing prosperity to their returned homes. I think there are learnings available from that and other similar trends going on in Asia from which Finland could learn, helping position it better regarding the Middle East, and the whole on-going situation on that front of straightening out societal imbalance.

© 2019 Jens J. Sørensen

Supremacy Over the Tool

“At work, time is money (never question that). Outside of work, the exact opposite seems to be true (that time is anti-money). The accuracy of this statement, obviously, comes down to spending habits.


Ultimately, supremacy over the tool comes down to whether or not you have notifications turned on.

I’d say it is smart to consider why you’d want to be at least partly submissive: the primary value of automated notification is speed-to-outcome regarding the information.

That in turn forces the consideration of the desire to obtain the outcome. Must everything be carried? That is to say: notifications have time-cost weight, and not all information is worth the carried effort.

So it’s like: “Babe, what’s your Notifications-policy? I’m all outta digital whack and gotta clean up this screenplace.”


The proper way to ask the question is “Witch came first: Chicken or the Egg?” then she decides what she’ll have.


When we were kids, we used to dig holes to China through the sandbox. Obviously we didn’t get very far. But these days we can literally communicate to China or anywhere else around the Planet at high-fidelity: instantly. I just find that dazzling: I mean wow. Thirtyish years and that happened.

© 2019 Jens J. Sørensen

Democracy

Up for the morning run! Digitally through YLE, The Guardian, The New York Times, SVT, Jyllands-Posten, and the South China Morning Post. On TV through CNN, BBC News, Sky News, France24, Deutsche Welle, Al Jazeera. Then the paper..

Audio sample for mood-setting

The answer to macroeconomics is land(ing). There is land and it is functioning in some way, as an outcome of contracts created prior. Upon considering a blank map we can see how power condenses itself into zoning rights. Of course, it is the cloud(ing) that controls that: we know what we study, and tend to act accordingly.

For Her Majesty the Queen Elizabeth II, who hath asked but almost a decade ago, right after the financial crisis: something along the lines of “what didn’t we know?”

I say to You, Madame Queen: I do not see it as such that we can expect people to know what people don’t know until they know it. It is my theory that what was learned from the financial crisis was a valuable lesson in checking in with the fundamentals, the primary value being that we now understand that they (the fundamentals) have some (value, that is).

It is proper to recap the fundamentals, briefly. The productivity and productivity potential of land is what, ultimately, drives housing and other real estate prices. The productivity and productivity potential of land and housing prices cannot be separated from each other: the people working determine the people buying, when confining an economic consideration into a local area.

A primary limiting factor of a local area is its entrepreneurial propensity, for example: a boom arising from the arrival of one big employer can only sustain itself if it can be met with the required entrepreneurial support network, meaning everything from culture to hospitality, which sustains a local area by feeding the resident society. This creates a strengthening bond to the local area, over time.

A factual, ground-based knowing of this type of events in a local economy are what determine the potential of a financial institution to lend, alongside the study of the business-to-be-located. What we can learn is that there should never be too much of a distance between the asset and the lender. Every kilometre from a location, every added dimension to the contractual structure of a derivative, is distance.

Banking is and always will be a local job, because that’s where the assets, ultimately, are. Even if you mostly look at them on paper: out there on the ground they are, somewhere. It then becomes a matter of relativity as to your position of power as to how you define “local”: if you’re the CEO of a global bank, for example, it’s the Planet for you.


Audio sample for mood-setting

Democracy is not the greatest thing since sliced bread: it is what created sliced bread. That is because democracy is the organised process of listening, and it exists on the market side of the societal system through the customer feedback mechanism just as it exists on the political side of the societal system through the vote.

Somebody listened to someone to figure out to slice the bread.

The thing that is problematic about modern society as it stands is that the position of democracy, not only as a term but as the behaved manner of practice that stems from it, rests fully on the political side of the spectrum, wherein lies a world of governance that opens up into a state of lockdown once every election season. Whereas the market practitioner faces the feedback every single day, the political operant stares into the gauntlet once every few years: the differences in the frequency and amplitude of listening defining the gap between these two opposing poles of society. As the position of democracy stands on the political side of the spectrum, we often forget the direction being taken in the market: day-in, day-out.

When considering democracy we see time only in election seasons, even if what it is is that it is going on every single day.

Despite their natural placement in opposition, like the different ends of a magnet, the two sides of society need to work together through their respective leaderships. So when we modernly talk about democracy, we need to overcome the problem of simply looking at one half of the societal whole: at politics. Democracy is going on beyond politics in the commercial markets, as well.

What I believe the market practitioner needs to highlight in the modern discussion is the dynamism of the modern person. Given an unsatisfactory situation, the abundance of choice modernly available allows for rapid progress towards something more satisfactory. As the modern person has, through the smartphone and other technology, become more and more accustomed to a fast reception into satisfaction, the stress placed upon the slower political system grows. How does the big ship keep up?

The work of the respective leaderships of the societal system needs to bring together some mutual understandings about operation that can be accepted as axiomatic truths about reality. First there is listening, yes, but then there is the making it happen. Indeed, democracy is the organised process of listening, but it is not the entire system: it is but a component. Surely it is the morally fundamental component, as central as the steering wheel to the car, but the pedals need to then become used, as well. I think the market practitioner can definitely help the politician here in learning how to work with modern amounts of data.

Infinite listening crowds out action. It must be accepted with a humble yet straight face that leadership is, eventually, always allowed. That does not ever mean that the listening stops. Obviously it must go on, alongside the commencement of the action by leadership.

So, ultimately, what I’m saying is that democracy is naturally balanced-out in reality by the power of authority, and vice-versa. I don’t really follow the news with an autocracy versus democracy mindset: it’s more of a how much of which is going on as studied based on significant trails of data collected over many years and why are things currently as they are. Simply focusing on calling out the state of things is.. mundane, to say the least.

© 2019 Jens J. Sørensen

Merkityksellisyys

“Elämän tarkoitus ei ole työ. Mutta työn tarkoitus on elämä.”


Viime vuosina vellonut keskustelu työn merkityksellisyydestä on yksi nykypäivän ilmiöistä jonka kanssa olen joutunut taistelemaan vähiten: työn merkityksellisyys on minulle niin itsestäänselvä keskusteluympäristö ettei siitä juurikaan synny keskustelua kanssani.

Työllä hoidetaan oman talouden ylläpito. Työllä rakennetaan ja ylläpidetään pääomaa jonka päällä eletään valumatta ajassa taaksepäin. Työllä saavutetaan itsenäisyys – suvereniteetti – sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Ytimekkäitten ilmaistuna: työllä elätetään itsensä ja lähimmäisensä.

Työ ei ole itsestäänselvyyttä kummoisempi asia. Työ on itseasiassa yksi elämän suurimmista itsestäänselvyyksistä. Hengittämisen ja veden juomisen tasolla oleva hommien homma, joskaan ei niin automaattisesti hoituva.

Suosittelen, mitä totisimmin: jos haluaa kaivautua työn merkityksellisyyteen yhden askeleen verran enemmän niin ei tarvitse kuin katsoa asiakkaitaan tai muita palveltavia. Mitä heille tapahtuu jos sinun työsi katoaa?

Vuonna 2017 olin työtapaamisessa LVI-alalla toimivan suhteellisen suuren osakeyhtiön markkinointi- ja viestintäjohdon kanssa. Keskustelu merkityksellisyydestä kesti noin kahdeksan sekuntia: jos te ette toimita ilmastointia rakennuskohteisiin, on helvetin kuumia bileitä luvassa. Ilahduin naisten superlämpimästä reaktiosta: hommiin ja himaan taisi resonoida heissäkin.

Onko oman työnsä edessä/takana/ympärillä olevien ihmisten ajattelu niin vaikeata? Sieltä se merkityksellisyys löytyy.

Ainiin: onhan myös työn tekemisen ja taitojen kehittämisen ilo, työkaverit, maailman eteenpäinmenevän kehityksen näkeminen sisältäpäin.. niin monta asiaa.

© 2019 Jens J. Sørensen

Reconomics

Kannattaa aina tiedostaa sekä henkinen että fyysinen matka Helsingistä Utsjoelle. Siinä on välissä aika monta kehää pohdittavaa: ainakin enemmän kuin kolme.


At the base of all the considerations of economics are zoning rights to land. This is where the mathematical-logic of economics meets the law of the people: where objectivity fuses into subjective emotion at scale.

Zoning decisions guide the entire process of economic and societal growth had thereafter upon any said land in question. Here, the matching of demand to supply should be as optimized as possible: the effects on society are longest-term. In Finland, for example, we have two large Everyday Merchant -chains (Kesko and the S-Group) who have, on this side of the millennium, begun to have become challenged by the Germany-based Lidl. Their relative political power, as measured by zoning rights and those to project their formation, determines who has how much market share in whichever planned locations of commerce.

As the transparency of government and its operation has improved in Finland, distancing previous strangleholds on local market areas to make space for new competitors, so has Lidl’s position: this is a positive development, since the citizens acting as customers have been happy, since they’ve had more choice. The market for products has broadened: everyday life now contains more possibilities.

Here we can observe that what matters next, after zoning rights, is market share distribution amongst the created real estate: which type of market participants own (either directly or through lease-&-use) how much of what type of usable area, and how well are they doing overall, fiscally and otherwise? I believe that local economies are the most important place to start when considering the state of a nation objectively: what Economics is supposed to continue focusing upon. The sum of the parts builds the whole.

None of what I’m saying is, of course, at any level, new in any way: I’m just compressing it into as-fast-as-possible a reset-button by coupling the logic of the science with a practical market example. The calling of the remembrance of the obvious, so to say, in the steering of the global economy across future times, towards better directions. I truly think that macroeconomics just needs to start at the basics and keep doing so: “societal consultants” as they are.


Suomen kuluttajatalouden isoin haaste on S-ryhmän ylisuuri presenssi asiakasrajapinnassa. Haluan korostaa sitä, kuinka uskomattoman hyvin toimivat koneistot Keskolla ja S-ryhmällä ovat nostaneet Suomen elintasoa läpi viime vuosikymmenten, parantaen saatavilla olevaa valikoimaa etenkin tämän vuosituhannen puolella. Ongelmana on kuitenkin se, että paikallistalouksien mahdollisuudet yrittäjyyteen ovat liian kapeat sen myötä, että S-ryhmä on vallannut liian suuren osan asiakasrajapinnasta: Suomen pienkaupunkien pääkadut ovat usein miltei täysin S-ryhmän hallinnassa eivätkä yksityisyrittäjät kykene kilpailemaan tasavertaisista lähtökohdista. S-ryhmän pilkkominen siten, että sen tehokas logistinen koneisto ei vaarannu, on tärkeätä: yrittäjien mahdollisuuksia yrittää pitää parantaa merkittävästi tekemällä markkinoille tilaa.

© 2019 Jens J. Sørensen

Suomi 2

Sitä saa kaupasta. Häntä ei.


Olen pitkän harkinnan jälkeen päätynyt samoille linjoille kun jotkut muut, että Suomesta pitäisi osaamistavoitteiden suhteen tehdä kolmikielinen maa. Suomenkielen opetuksen lisäksi en kuitenkaan asettaisi rajoitteita siihen, mitä muut kaksi kieltä ovat: täten Suomi lisää dynaamisuutta sukupolvien väliseen jatkuvaan kehitykseen (joka vuosi nousevalla sukupolvella Vanhempia on tuoreinta tietoa siitä, mihin ilmansuuntaan kohdistaa opinjano), joka on mielestäni suotavaa pienelle kansakunnalle. Digiajan myötä opettajat voivat opettaa myös etänä: näin kysyntä ja tarjonta saadaan kohtaamaan kustannustehokkaasti.

Suomi saa merkittävää kilpailuetua joustavuudesta sillä kykenemme levittämään osaamistamme laajemmalle: kielitaito on kärjimmäisin keino luottamuksen rakentamiseen muiden kanssa. Itse tulen ohjaamaan lapset mitä todennäköisimmin Ruotsin ja Venäjän suuntiin, mutta erinomaisia yhdistelmiä on ties kuinka monia. Englanti/Kiina, Saksa/Espanja, Ranska/Japani, Eesti/Hindi.. ties mitä.. kaikenlaista.

Ylitse kaiken muun näen tärkeänä sen, että Suomi tunnetaan laajasta kielitaidostaan. Se on pysyvää kilpailuetua. Lapsen oppipolun pitäisi mielestäni alkaa kielipainotteisesti (jo esikoulussa?) ja kehittyä siitä muiden tieteiden suuntaan. Lapset oppivat kieliä kuin sienet: paras mahdollisuus kaikille annetaan aloittamalla mahdollisimman varhain. Siitä sitten muodostuu kielten parissa enemmän ja vähemmän jatkavat sitä mukaa kun koulu-ura etenee.


On a very practical level of consideration, the Internet has not changed one bit in how the youth are using it. There are various media for communication between people, and said people engage in conversation through whatever form the chosen media guides them through. Content is discovered by individuals and shared amongst the group. Two decades ago we used IRC as a messaging platform and shared links: many still do. These days the kids use Whatsapp as a messaging platform to share content directly or to share links to external platforms.

Communication is communication. Given everything as it stands, we might as well officially welcome the Internet into the state of nature, seeing as it has become a normal part of our behaviour (as proven through continued intergenerational progress of technology uptake, seen in software usage statistics) that is beginning to be managed by regulation: as it should be. Regulation means the Internet has the propensity to live longer, as it can be trusted more certainly, allowing for investments to continue to be made into it: as they will most certainly be. This means Digital Age jobs should be secure for the time being: a long time, that is.


If you do business in sport: you’re clear to grow as long as you can attract people to the owners’ parties. If you’d be interested in funding a second KHL Ice Hockey Team for the Helsinki Metropolitan Region, realised in the 2020s: let me know how You intend to prove to Me that you have the required cash and which Accountancy will do the auxiliary proving of the cash being legal (probably had in simultaneity with the showing of Your Riches: Excess Tens (of Millions) is the expectation). The first thing I’ll tell you when you get in touch is that it is not a non-risky investment: you probably knew that, but it is my responsibility in business to state the obvious from the offset.


Nollatuntityösopimukset ovat oman näkemykseni mukaan reflektio työnantajien liiallisen joustavuuden hakemisesta organisaatiosuunnittelussaan jolla todennäköisesti paikataan liian halvaksi painunutta yleishintatasoa. Nollatuntityösopimukset ovat hyvä esimerkki siitä, miksi ay-liikkeet ovat tärkeitä. Vaikka matemaattinen optimointi on kaunista niin en pidä nollatuntityösopimuksiin perustuvan työmarkkinan syntymistä millään tasolla toivottavana asiana: se on vaarallinen askel tasa-arvolle jota ei kannata ottaa, sillä siinä piilee voima murtaa luottamus työmarkkinoihin yleisesti, ajaen lisää kysyntää julkiselle tuelle, joka entisestään murtaa työtahtoa ja rapauttaa talousjärjestelmän elinvoimaisuutta.


“Not perfect. Better!”

Former President of the United States of America, Barack Obama

© 2019 Jens J. Sørensen